Uusi työprojektini

Kuten olen jo saattanut mainita, YK:n sihteeristörakennus sekä sen viereinen rakennus, jossa useimmat konferenssihuoneet sijaitsee, ovat totaalisen remontin vallassa muutaman vuoden ajan. Nämä rakennukset rakennettiin pian YK:n perustamisen jälkeen 1950-luvulla, eikä niitä ole sen jälkeen rempattu. Remontin ajaksi talojen edustalle nurmikolle pystytettiin väliaikainen IKEAn näköinen pytinki, missä suuri osa kokouksista voidaan pitää. Olen ollut useissa kokouksissa ja tilaisuuksissa siellä.

Sen rakennuksen kokoushuoneissa on aivan erinomainen tekniikka mitä tulee äänentoistoon ja äänen sekä kuvan taltiointiin. Oon monta kertaa ihmetellyt, miten hyvin kaikki niitten mikrofonisysteemit ja kuvaaminen on järjestetty, enkä älynnyt että robottikamerathan ne siellä aina pysyy puhujan perässä, mistäpäin huonetta ääntä alkaakin kuulua.

Kaikki tämä alustuksena uusimmalle työprojektilleni. Tehtävänäni on nyt kirjoittaa uusi juttu julkaistavaksi YK:n intranetissä, ja sen aiheena on näiden konferenssitilojen uusin teknologia. Täällä ollaan siirtämässä kaikki lähetyssysteemit analogisista digitaalisiksi, ja se on suuri muutos se. Päästäkseni artikkelissani alkuun tapasin aamulla lähetystiimin päällikön joka alaisineen kävelytti mua pitkin YK:n takakäytäviä ja studiohuoneita näyttäen mitä kaikkea siellä tapahtuu. Oli niin mielenkiintoista saada mahdollisuus kurkata studiohin, uutishuoneeseen ja videokonferenssihuoneeseen ja nähdä taas yksi sihteeristön työkentistä. Alan tykkäämään toimittajan työstä. Haastattelen mielenkiintoisia ihmisiä, tapaan eri osastojen päälliköitä ja nään jänniä paikkoja. Olin tosi otettu niitten uusimmasta studiohuoneesta, se oli lasilla eristetty tila saman konferenssihuoneen kattotasossa, missä kuukausi sitten kuuntelin Obamaa. Tila muistutti lentokoneen ohjaamoa tuhansine nappuloineen ja ruutuineen ja siellä varmistetaan, että kaikki kokouksissa puhuttavat asiat kuuluu ja näkyy kokouksen osanottajille sekä taltioituu maailmalle.

Tartuin innolla työhön ja aloin luonnostelemaan artikkelia. Kunnes tietokoneen edessä pupu meni pöksyyn ja tajusin, että tällaisen teknologiajutun kirjoittaminen englanniksi onkin aika haastavaa hommaa. No katsotaan miten homma lähtee käyntiin.

Lauantaina on jännä päivä, koska äiti ja Jasmine tulevat vihdoinkin tänne rapakon taa! Toivotetaan heille hyvää ja turvallista matkaa. Tervetuloa!!

Syksy tekee tuloaan

Nyt tuntuu jo aika kylmältä. Nukun villapaita päällä, ja joka yö herään kaameaan kolinaan, kun asuntolan lämmitys paukahtaa päälle. Se kuulostaa kirjaimellisesti siltä kuin naapurihuoneessa hakattaisiin patteria rautatangolla. Nekin harjoittelijat, jotka ei asu samassa asuntolassa, sanoo samaa lämmityslaitteistaan. Omituista. Mun trenssitakki ei oikein enää pidä lämpimänä, ja pula lämpimistä vaatteista on huutava. Ja silti netti sanoo että ulkolämpötila on 17 celsiusastetta.

Websterissä kaikki on samoin kuin ennenkin. Me nähdään muiden harjoittelijoiden kanssa tuolla alakerran olohuoneessa usein iltaisin ja jutellaan, jutellaan, jutellaan. Täällä on piano, ja Spela printtasi töissä muutamia nuotteja ja meidän piti pitää muille konsertti. Ostin valkoviiniä ja karkkeja, Marta toi juustoja. No lopulta piano olikin poissa käytöstä koko illan, mutta oli meillä silti ihan mukavaa. Ostin tänään juustosiivuja ja vien ne huomenna aamupalapöytään. Täällähän saa talon puolesta leivän päälle vain voita, ja ajatus kunnon juustovoileivästä on kutkuttava. Jääkaappia ei valitettavasti ole, juusto on yön yli tuossa ikkunan ulkopuolella 15 asteen lämmössä.

Töistäkin on pieni ilonmurunen, ensimmäinen alusta loppuun asti mun oma juttuni julkaistiin YK:n intranetin etusivulla tänään. Se kertoo uudesta toimistotilasta, jonka mun osasto etsi, kunnosti ja viimeisteli toista YK:n osastoa varten. Se on ihan hyvä artikkeli, siitä oon ihan tyytyväinen. 

Me harjoittelijat järjestettiin tänään vierailu Ruotsin YK-edustustoon. Se oli mukava ja inspiroiva visiitti. Me saadaan tällä tavalla tutustua YK-järjestelmään työajalla, mikä on asiallista. Oon alkanut miettiä muitakin tapoja millä harjoittelusta saisi suurimman hyödyn irti. Oon alkanut etsiskellä jotain henkilöä tai osastoa, joka tietäisi Nobelin rauhanpalkinnosta, että voisin mahdollisesti vaihtaa pari sanaa toisesta gradustani. Lisäksi sormeni syyhyää päästä YK:n kirjastoon kaivelemaan myös heidän tietokantojaan. Ja haluaisin myös tavata YK:n vakituisia suomalaisia ja kuulla heidän urataipaleestaan sekä kokemuksistaan. Onhan tässä vaikka mitä puuhaa. 

Hyvän yön toivotus kaikille kotiin!

Sunnuntain vaellus

Eilinen oli tosi upea paiva, ja ansaitsee siksi oman bloggauksensa. Mulla on ollut jo kauan Manhattan-ahdistusta. Vaikka metropolis onkin upea elamys, valtavat ihmismassat ja kiire, liikenne, autojen toottailyt, sireenit ja muu hulina vasyttavat joskus tosi paljon. Olen jo kauemman aikaa kaivannut jotain pienta reissua pois New Yorkin keskustasta ja kuinka ollakaan, eilen meille harjoittelijoille jarjestettiin paivan pituinen vaellus jolle mun oli aivan pakko osallistua. Paiva oli aivan ihana.
  

Upea syksyinen lehtimetsa

Vaellusryhmamme

Meita oli parisenkymmenta harjoittelijaa vaeltamassa. Mentiin junalla Hudsonjoen vartta tunti ja vartti Manhattanin ulkopuolelle ja sielta aloitimme kuuden tunnin haikkimme. Noustiin Breakneck Ridge - nimiselle vuorelle ja vaellus osoittautui lahinna kiipeilyksi. Nousu oli tosi fyysinen ja kasia piti kayttaa koko ajan etta sai vedettya itsensa yha ylemmas. Upeat nakoalat palkitsi hikiset kipuajat. Kaikilla harjoittelijoille ei tietenkaan ollut juuri urheiluvaatteita mukana. Venalaisella, ukrainalaisella ja ruotsalaisella tytolla oli kasilaukut olalla ja farkut jalassa. Mutta niin vain kaikki pysyivat vauhdissa mukana.

Oli sanoinkuvaamattoman hienoa olla raikkaassa ilmassa ja nahda hienoja luontomaisemia pitkasta aikaa. Metsa oli mahtava, syksyn varinen, ja meilla oli kaunis aurinkoinen saa. Vein vaelluskumppaneille maistiaisiksi Fazerin sinisia jotka oli kumma kylla pysyneet avaamattomina tahan asti. Nyt odotan innolla seuraavaa mahdollisuutta paasta nakemaan Manhattanin ulkopuoleista elamaa.

Nakoalat huipulta. Joki on kuuluisa muun muassa siita, etta viime vuonna American Airlinesin lentokone joutui tekemaan pakkolaskun siihen. Kaikki matkustajat selvisi.

Monivarinen metsa

 

Vaellus paattyi Cold Springin kylaan ja sen 200 vuotta vanhaan hautausmaahan

Cold Spring-kylan taloja. Ihan samannakoisia kuin elokuvissa: Yhdysvaltain liput liehuu suurien terassien ylla

Terry Fox run for Cancer Research 16.10.2010

Valmistautumista juoksuun

Viime lauantai oli tosi hieno ja erityinen paiva ei vain siksi etta ihana pikkusisko taytti 18 vuotta, vaan myos siksi etta Terry Fox-juoksutapahtuma jarjestettiin Central Parkissa.
Terry Fox oli kanadalainen nuorimies joka sairastui 18-vuotiaana luusyopaan ja sen seurauksena hanelta amputoitiin oikea jalka polven ylapuolelta. Poika paatti, etta syopaan on loydettava parannuskeino, jos vaan syopatutkimukseen olisi enemman varoja. Niinpa vuonna 1980 Terry Fox paatti aloittaa valtavan rahojenkeruukampanjan ja aikoi juosta Kanadan halki keraten siten varoja syopatutkimukseen. Ja poika tosiaan juoksi proteesillaan 26 mailia, eli maratonin pituuden, joka paiva 142 paivan ajan kunnes joutui pysahtymaan koska syopa oli edennyt keuhkoihin. Seuraavana vuonna poika kuoli 22-vuotiaana.

Taman jalkeen Kanadassa on jarjestetty tuhansia juoksutapahtumia syopatutkimuksen hyvaksi Terry Foxin nimeen. Vuosittain myos Central Parkissa New Yorkissa jarjestetaan juoksutapahtuma ja samalla kerataan varoja. Ideana ei ole niinkaan hyvan ajan saaminen vaan pelkastaan se varojen keruu ja tuen osoittaminen hyvan asian puolesta.

Kaikenikaisia juoksijoita Central Parkissa kauniina lauantaipaivana

Urheilevat harjoittelijakollegani olivat perustaneet oman juoksujoukkueen jo ennen saapumistani New Yorkiin ja osallistuin siihen intoa piukassa. Paiva oli kaunis ja aurinkoinen ja Central Park taynna iloisia juoksijoita. Vaikka lenkki oli vain 5 km, se oli mulle tosi raskas koska en ole juurikaan ehtinyt treenata taalla, enka muutenkaan yleensa veda viitta kilometria pysahtymatta. Kivan 6-henkisen joukkueeni kannustuksella ahisin hyytymatta maaliin saakka ajassa 35 minuuttia. Meilla oli kylla tosi hauskaa ja meidan joukkue sai kokoon 110 dollaria syopatutkimuksen hyvaksi, ihan hyvin koyhilta harjoittelijoilta. Toivoisin etta Turussakin jarjestettaisiin vastaavia, lyhyita juoksutapahtumia, missa ajatuksena olisi enemmankin osallistuminen ja hauskanpito eika vain se, etta jaksaa juosta koko matkan. Voisin ehka tuoda Terry Fox-juoksut Suomeen.

Meidan tiimi "the Running Interns" vauhdissa

Maalissa!

Floridalainen Tamara ja mina hikisina perilla

Nyt maistuu bagel!

Aiheesta tehtiin muuten pieni juttu paikallisuutisiinkin. Katsokaapa video taalta!

Hei, pitkästä aikaa!

Ihan liian kauan aikaa on päässyt vierähtämään viime päivityksestä. Aikaa ei yksinkertaisesti juuri ole, ja koska kirjoitan koko ajan jotain (sekä töissä että vapaa-ajalla), iltaisin ei aina ole voimia kirjoittaa blogiakin. Mutta nyt uuden päivityksen voimin eteenpäin.

YK-harjoittelijat saavat ilmaisen opastetun kierroksen YK:n päämajan tiloissa ja minä ja kaverit päätettiin käyttää tämä mahdollisuus perjantaina. Kiertue oli ihan hauska vaikka päärakennus olikin meille jo suhteellisen tuttu, samoin perusasiat YK:sta jotka kiertueella kuultiin. Silti tällaiset ohjelmanumerot palauttaa aina mieliin sen, minkä eteen täällä tehdään töitä. Välillä unohtuu tuolla pölyisessä toimistossa istuessa, minkä valtavan koneiston pienen pienenä rataksena onkaan. Kiertueen jälkeen ehdittiin käymään matkamuistokaupassa ja YK:n omassa postitoimistossa. Päärakennushan ei ole Yhdysvaltojen maaperällä, vaan kansainvälisellä alueella, jolla on oma postimerkki ja -leima.

Eva Kreikasta, mina, Nika Sloveniasta ja Arnab Australiasta YK-sihteeriston edessa

Samana perjantaina YK:n henkilökunnalle esitettiin tosi mielenkiintoinen, uunituore dokumenttielokuva. Se etu YK-harjoittelussa ehdottomasti on, että lähes kaikkiin kokouksiin, esityksiin ja muihin tilaisuuksiin voi harjoittelijatkin mennä, usein työaikanakin. Perjantai-iltana esitettiin sitten dokkari terrorismista. Dokumentissa esiintyy tietääkseni jordanialainen mies, jonka hääjuhliin vuonna 2005 marssi itsemurhapommittaja, tappaen 26 häävierasta, ml. sulhasen isän. Siitä päivästä lähtien tämä sulhanen on tehnyt omaa terrorisminvastaista työtään. Dokumentissa näytettiin, miten hän todella pääsi käymään joidenkin terroristijärjestöjen edustajien luona juttusilla yrittäen takoa näille järkeä päähän ja tivaten miten muka islaminusko hyväksyy toisten tappamisen. Mies pääsi jopa vierailemaan indonesialaiseen kouluun jossa nuoria poikia aivopestään ääriliikkeiden jäseniksi jo nuoresta. Sielläkin mies puhui ja yritti saada poikia tajuamaan. Kaikista mielenkiintoisinta oli se, että sama mies oli kanssamme paikalla tilaisuudessa ja keskusteli paneelissa dokumenttinsa näytettyään. Samassa paneelissa istui myös pääsihteeri Bang Ki Moon sekä kaksi naista, joita myös on terrorismi koskettanut hyvin lähelle. Toinen naisista menetti äitinsä 9/11 iskuissa ja toinen oli YK:n työntekijä joka loukkaantui kolme vuotta sitten kun yhtä YK:n toimistoa pommitettiin. Nämä ihmiset on perustaneet kansainvälisen järjestön terrori-iskuista henkiinjääneille ja uhrien omaisille. Oli tosi koskettavaa kuulla heidän tapauksistaan, työstään ja elämästään.  

Lauantaina juhlittiin kivan portugalilaisen Martan synttäreitä. Oltiin varattu East Villagesta espanjalaisesta ravintolasta pöytä ja meitä oli lähemmäs parikymmentä syömässä ja juomassa siellä. Oli tosi hauska ilta. Mutta kyllä tuo ravintolassa käyminen tuottaa täällä harmia, kun loppujen lopuksi tulee aika kalliiksi. Vaikka annosten hinta ei sinällään päätä huimaa, laskuun lisätään aina verot ja juomarahat, ja lopulta summasta tulee palkattomalle harjoittelijalle harmillinen. Sunnuntaina jatkettiin synttärijuhlia onnittelemalla Martaa Websterin aamiaispöydässä. Ostettiin hänelle yhdessä yksi New York-aiheinen arvokkaampi matkamuisto jota hän on aiemmin ihaillut. Vietettiin sunnuntaipäivä Central Parkissa piknikillä, oli John Lennonin (70v) synttärit ja Lennonin muistolaatta pyhiinvaelluskohde. Jotkut meistä otti aurinkoa bikineissä (oli todella kuuma!).

Martan synttareiden juhlijoita New Yorkin yossa

Mina ja suomalainen Henriikka Martan synttareiden vietossa

John Lennonin muistolaatta Central Parkissa

Kulunut työviikko meni todella stressaavissa merkeissä. Itselläni on yhden suuren projektin loppuhuipennus käsillä, ja olen kirjaimellisesti juossut työpaikan käytävillä taistellen minuutteja vastaan. Tarina on liian pitkä sepustettavaksi tässä, mutta lyhyesti, ärsyttävä byrokratia on taannut sen ettei projekti vieläkään ole valmis. Samaan aikaan ystäväni Eerika ja Yulia tulivat Helsingistä tänne Nykiin mua katsomaan. Miten ihanaa saada kavereita Suomesta käymään! Me ollaan vietetty monta hauskaa hetkeä yhdessä, mutta työstäni johtuen ei koko aikaa. Ehdittiin silti tehdä vaikka mitä, mm. nähtiin Sinkkuelämästä tutun Carrie Bradshawn kotitalo Greenwich Villagessa, kuunneltiin live jazzia yhdessä New Yorkin kuuluisimmista jazzbaareista Fat Catissa, shoppailtiin, nähtiin paljon nähtävyyksiä ja ihasteltiin näköaloja. Kaikesta hauskasta huolimatta oon tuntenut itseni aika uupuneeksi, koska jo kiireiset työpäivät vie paljon mehuja, enkä pystynyt viettämään ihan niin paljon aikaa tyttöjen kanssa kuin olisin halunnut. Toivottavasti tytöt silti vietti mukavan loman täällä. Niin ihanaa, että tulivat mua tänne katsomaan :) Eerika ja Yulia palaavat huomenna maanantaina Helsinkiin ja mun seuraavat vieraat, äiti ja nykyään 18-v Jasmine tulevat viikon päästä :)

Sightseeingilla: Manhattan Brooklynista nahtyna

Kauniit matkailijat Eerika ja Yulia sadesaassa

Tästä viikonlopusta olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa, mutta koska silmät menee jo väkisin kiinni, voidaan ehkä lopettaa tällä kertaa tähän. Hyvää kohta sarastavaa syysaamua Suomeen ja yritän päivittää pian uudestaan.

Websterin aamupala

Webster-asuntolassamme huoneen vuokraan kuuluu paivallinen ja aamiainen viikon jokaisena paivana. Se on oikeastaan aivan mahtavaa, koska itse ei tarvi kayttaa aikaa kauppareissuihin ja ruuanlaittoon, ja nalkaisena heratessa seka toista tullessa voi tulla valmiiseen ruokapoytaan. Hemmottelua! Vaikka ruokasalin tadit ovat todella tarkkoja. Hedelmia saa vain yhden vaikkei soisikaan mitaan muuta, samoin tuoremehun. Kunnon kuri pitaa olla, ettei me tytot hypita taalla ihan seinille! Rapsin vahan valokuvia taman paivan aamiaiselta.

Ruokasali

Taman paivan aamiaiseni. Se vaihtelee vahan paivasta riippuen, mutta aina on tarjolla teeta, tuoremehua, hedelma, jugurtti ja muroja. Torstaisin on myos tyypillinen new yorkilainen bagel. Alkaa luulkokaan etta syon nain paljon; bagel, jugurtti ja banaani saastyivat lounaaksi :)

Vaittavat ruisleivaksi

Mina ja ruisleipa

Pieni iltapäivitys

Kiitoksia monista rohkaisevista viesteistä, joita tuli sähköpostitse eilisen valitusvirteni jälkeen. :) Onneksi tämä päivä meni hyvin. Työkaverini oli ystävällinen ja tarjosi jopa karkkia. Koin töissä suuria ilon hetkiä, kun kuulin siellä työskentelevästä naisesta, joka etsi Microsoft Wordin osaajaa. Hän oli kamppaillut yhden 85-sivuisen dokumentin kanssa jo kolme päivää (tämä ongelma liittyi monimutkaisiin kappalevaihtoihin) eikä kukaan meidän toimiston sisällä ollut osannut auttaa häntä. Kahden gradun kanssa samojen juttujen kanssa taistelleena tunsin suurta sympatiaa naista kohtaan ja tottakai tarjouduin auttamaan. Ongelma tuntui niin monimutkaiselta etten tiennyt siihen automaattisesti mitään ratkaisua, mutta kun olin aikani googlaillut ja kokeillut eri vaihtoehtoja, löytyihän se vastaus sieltä. Nainen oli ikionnellinen ja tietty minäkin, kun sain aikaan jotain hyödyllistä. Hänen dokumenttinsa oli kuitenkin keskeneräinen ja vaatisi vielä parin päivän työstämisen, ja koska mulla ei tällä hetkellä ole projekteja työn alla, tarjouduin tekemään sen loppuun. Yksi Jonathan toimistolta sanoi sille naiselle, "sua onnisti".

Mutta oon mä jo vähän muitakin juttuja saanut aikaiseksi. Ensimmäinen kirjoittamani työartikkeli julkaistiin YK:n intranetissä tänään, ja samalla julkaistiin myös YK-harjoittelijoiden ensimmäinen uutiskirje jonka toimituksessa olen vapaa-ajalla. Vilkaiskaa ihmeessä, ihan hyvää lukemista! http://younnewsletter.wordpress.com/

Jutut "We, the interns" sekä "intern chat" ovat mun käsialaa. Meillä oli uutiskirjekomitean kanssa kokous tänään Chrysler buildingissa ja suunnittelimme toista numeroa.

Päivän muita uutisia ovat pommiuhka naapurin Macy's-tavaratalossa, mikä tyhjensi puljun koko aamupäiväksi, ja iltalenkkini slovenialaisen Spelan kanssa Hudsonjoen rannalla. Jaksettiin 2,9 mailia, eli ... 4600 metriä? Ja olipas mahtavat näkymät, öinen satama ja taustalla New Jerseyn valot. Nyt unta palloon!

Ei mitään hyvää, ellei jotain huonoakin

Yleisesti ottaen en voi valittaa elämästä täällä, mutta mun on purettava tunteita lähimmästä työkaveristani, joka on alkanut ärsyttää mua todella paljon. Meidät mun osastoni harjoittelijat on ripoteltu ympäri toimistotilaa emmekä työskentele yhdessä ollenkaan. Itse istun ikkunattomassa, matalin väliseinin jaetussa huoneessa noin seitsemän muun työntekijän kanssa. Yksi heistä on myös harjoittelija, ja hän istuu aivan mun vieressä, meillä on kirjaimellisesti kylki kylkeä vasten. Hän on 22-vuotias neitokainen Venäjältä, joka käyttää päivittäin kaksi tuntia hiustensa kihartamiseen ja maksaa enemmän vuokraa Manhattanin luksusyksiöstään kuin kehtaa tunnustaa. 

Meillä meni ekat viikot tosi mukavasti. Juteltiin tyttöjen juttuja, käytiin shoppailemassa töitten jälkeen, autoin häntä töissä Microsoft officen työkalujen ja englannin oikeinkirjoituksen kanssa. Nyt aivan viime päivinä hän on kuitenkin alkanut ärsyttää mua tosi paljon, ja ilmiselvästi tarkoituksella. Toisinaan kun hän näkee mun ruudulla avonaisen Facebook-sivun, hän huomauttaa ääneen, että "mahtaapa sinulla olla tylsää täällä töissä" (en aio tässä selitellä Facebookin käyttöä, sillä sille on erittäin hyvät, sekä tutkitut että tämänhetkisen työni luonteeseen liittyvät syyt). Huono puoli tässä on työhuoneemme, missä istuu muitakin, YK:n varsinaisia työntekijöitä, jotka tietysti kuulevat joka sanan ja saavat tilanteesta ehkä vääränlaisen vaikutelman.

Tällä viikolla mulla on ollut töissä hyvin hiljaista. Ohjaajallani on mulle tiedossa kolmekin projektia, mutta ei ole ehtinyt esitellä niitä mulle omien työkiireittensä takia. Kysyin tänään jo muilta työntekijöiltä ja harjoittelijoilta, voisinko auttaa heitä jotenkin, enkä voinut. Olen siis yrittänyt käyttää aikani mahdollisimman hyödyllisesti YK-järjestelmää opiskellen, artikkeleita lukien, jo kirjoittamiani raportteja hioen ja tietenkin yhteydenpitoon. Tästä tyttö on saanut lisää vettä myllyynsä. Aina kun hän on sitä mieltä ettei tekemäni asia ehkä liity suoranaisesti työhön, hän katsoo parhaaksi ilmoittaa asiasta huoneessa viattomasti hymyillen. 

Olen ennenkin maininnut täkäläisten ylityöherkkyydestä. Kun kello lyö viisi, kenellekään ei tule mieleenkään lähteä kotiin. Itse lähden tietenkin jos tehtäviä ei ole eikä mitään deadlinea tiedossa. Tämä myös periaatteesta, sillä tässä (palkattomassa) harjoittelussa on sovittu työaika yhdeksästä viiteen. Ja erityisesti näinä päivinä mulla ei tosiaan ole niitä työtehtäviä, eli en koe tarpeelliseksi jäädä kuluttamaan penkkiä pitemmäksi aikaa. Kun eilen kello löi viisi ja tein lähtöä, tyttö naurahti, että "vau, lähdet heti kun kello on viisi". Ja tänään sama juttu, viideltä hän kysyi "joko lähdet?" johon mä huomautin, että kello on viisi. Tämän päätteeksi tytöltä tuli kuivan ironinen kommentti "oletpas motivoitunut harjoittelija". Muistutan, että en välitä vähääkään siitä mitä hän mulle suustaan päästelee, mutta se että hän lohkaisuillaan yrittää saada mua huonoon valoon tai korostaa omaa työvalmiuttaan on raukkamaista. En ole jättänyt mitään työtehtäviä kesken tai tekemättä, kaiken lisäksi tulen aamuisin ennen tätä tyttöä enkä pidä lounastaukoa kuten hän, ja lisäksi mulla oli sovittu tapaaminen kavereitten kanssa johon mun piti mennä. Oon aina tottunut siihen että työpaikoilla niin harjoittelijoiden kuin työntekijöidenkin keskuudessa puhalletaan yhteen hiileen ja ylläpidetään leppoisaa ryhmähenkeä. Meitä on moneen lähtöön!

Sunnuntai-ilta Sohossa

Viikonloppu meni taas ihan liian äkkiä. New Yorkissa on niin älyttömän paljon kaikkea mitä haluaisi nähdä ja tehdä. Nyt on taas myöhä ja yö jää taas kerran 6-tuntiseksi, eli tyydyn nyt vain kertomaan hiukan tästä illasta. Oli meinaa hauskin ilta miesmuistiin! Nikan työkaveri soittaa brasilialaisbändissä, ja heillä oli keikka "l'Orange Bleue"- nimisessä baarissa Sohossa. Meitä meni sinne muutamia kuuntelemaan. Näin ensimmäistä kertaa Sohon ja ihastuin siihen ikihyviksi. Kauniit rakennukset pienine taidegallerioineen ja vintageputiikkeineen yhdistettynä värikkääseen iltataivaaseen ja muutenkin kivaan tunnelmaan, sekä iloinen baari jossa brasilialaisrytmit sai yhden jos toisenkin tanssilattialle... kuvat puhukoot puolestaan.